Onnistuin laukomaan joskus hyvän vitsin. Positiivinen reaktio tuntui hyvältä. Samainen toistui muutaman otteeseen ja aloin huomata eroa ihmisten suhtautumisessa minuun. Mitä enemmän kiinnitin asiaan huomiota, sitä hauskempi olin ja sitä hyväksytymmäksi oloni tunsin. Tätä on jatkunut vuosia. Vihdoin ja viimein kun katsoin peiliin näin tylsän, harmaan, vihaisen, väsyneen ja ennen kaikkea katkeran miehen irvikuvan. Onnittelin itseäni, olemalla hauska olin ajanut itseni ansaan; kun sen kerran aloittaa, ei siitä voi noin vain luopua. Huumorista muodostui itseisarvo. Epävarmuuden pystyy peittämään hymyilemällä, kuten myös pelon, ahdistuksen ja surun. Hauskuttamalla muita pakenen omaa itseäni, nauraminen on defenssi ja aidon ilon tunteminen vain sarja mitättömiä pulsseja, joiden euforiasta nauttii vain kiitävän hetken. Ja tämän auvon olen luonut itse. Kuinka hyvältä voikaan elämä tuntua.. Ja mikä pahinta, kun yritän olla olematta hauska ja keskittyä enemmän aitoihin tunteisiin, minulta kysytään vain mikä nyt on? Ihmiset ovat tottuneet luomaani käytökseen, ja siitä poikkeaminen herättää epäilyksen että jonkin täytyy olla vialla. Ja koska huumorin suoma defenssi on pinttynyt minuun kuin sisällä poltetun tupakan löyhkä, lipsahdan saman tien totutulle polulle. Ja kaikki tämä vain koska vuosia sitten tahdoin tuntea oloni hyväksytyksi. Mitä on aito ilo? Mikä on aidosti hauskaa? Piilovittuilu, naljailu, iva, ylimielisyys, katkeruus, pelko, yksinäisyys, kaikki toistuvia teemoja tässäkin avautumisessa. Ja kaiken sen voi piilottaa huumoriin, leikkiä oman elämänsä illusionistia ja väittää tuntevansa olonsa hyväksi. Ja kukaan ei näe kun samalla itket luomasi maskin takana. Seuraavan kerran kun tapaat tuttavapiirisi hauskan miehen istumassa hiljaa, älä sörki ja ahdista. Anna toisen vähän raottaa maskiaan. Klovnit helposti ovat pohjimmiltaan katkeria ja surullisia. Muiden naurattaminen on yksinäisen miehen hommaa..